Luomisen tuskaa

Paluun jälkeen on työmotivaation löytyminen ollut yllättävän vaikeaa. Mistään työasiasta en ole jaksanut innostua, eikä minulla ole tällä hetkellä ole mitään sellaisia rutiininomaisia työtehtäviä, mihin olisi helppo uppoutua ja mihin voisi hyvällä omatunnolla käyttää aikaa. Uusia ajatuksia ei ole syntynyt, eikä vanhojen ajatuksien parantamiseen ole energiaa. Arvokasta työaikaa hukkuu.

Kyllä minulla tekemistä olisi. Pitäisi kirjoittaa kahta eri paperia, kirjoittaa tutkimussuunnitelmaa, etsiä lähteitä ja laatia esitys reissun kokemuksista. Laiskottelu tulee harmittamaan deadlinejen lähestyessä. Tuntuu siltä, että aivot eivät tuota yhtään järkevää töiden ongelmakenttään liittyvää ajatusta. Ei jaksa keskittyä, eikä tekisi mieli ajatellakkaan työasioita. Täytän aivojani viihteellä sen sijaan, että ajattelisin työasioita.

Tällaisina hetkinä voi iskeä uskonpuute. Onko minusta sittenkään tähän? Olisinko onnellisempi jossain helpommassa ammatissa? Keksinkö enää yhtään hyvää ajatusta? Deadlineissa on onneksi yksi hyvä puoli. Ne pakottavat jahkailijankin töihin. Deadlinen lähestyessä runttaan väkisin lisää tekstiä julkaisuihini miltei välittämättä laadusta. Samalla yleensä ajatuskin lähtee käyntiin ja viime metreillä tekstikin alkaa olla kohtuullista. Jotenkin ärsyttävää, että asiat tulee aina tehtyä viime hetkillä. Miksi aina täytyy maalata itsensä nurkkaan, ennen kuin saa mitään aikaiseksi?

En ole oikein syysihminen. Lyhenevä päivä, viileä ilma ja sade väsyttävät ja masentavat. Työpäivinä haluaisi nukkua koko päivän. Viikonloppuina ei tahtoisi saada mitään aikaiseksi. Vapaa-ajalla on nyt ollut väsynyt fiilis, en mielestäni ole saanut pakollisten kuvioiden lisäksi oikeen mitään tehtyä ja niiden pakollistenkin kanssa on vähän niin ja näin. Kaiken reissussa koetun jälkeen tuntuu arki Tampereella aika hiljaiselta.

Mukavaa on, että raskaan työpäivän jälkeen kämpillä on kaksi karvanaamaa isäntää odottamassa. Kissojen kommelluksia jaksaa sentään väsyneenäkin seurailla.