Yksinpurjehdus

Tänään töiden jälkeen keli oli mitä mainioin. Tuulta oli mukavasti ja aurinko paistoi. Oli aika mennä taas purjehtimaan.

Viimeksi jaoimme kollegan kanssa veneen. Tällä kertaa oli vuorossa yksinpurjehdus. Viritin veneen lähtökuntoon: vene vesille, köli alas, peräsin kiinni, ja purje mastoon. Pyysin vielä ennen lähtöä laiturivalvojan vielä katsomaan, että olin tehnyt kaiken oikein. Valvoja mutisi jotain, mistä en tahtonut saada selvää ja kiristi muutamaa käyttä ja sanoi, että kaikki on kunnossa.

Tuuli oli kohtuu voimakasta ja välillä veneen pitäminen tasapainossa oli haastavaa. Purjehtiminen tuntui jotenkin vaikealta. Olin joko yrittämässä käännöstä tai puhuri yllätti minut, mutta yhtäkkiä vene kallistui voimakkaasti, päästin purjeen auki niin paljon kun mahdollista, mutta silti ennenkuin kerkesin tasapainottaa venettä massallani vene hörppäsi vettä. Onneksi sain veneen tasapainoon siirtämällä koko painoni aivan toiseen laitaan. Vettä oli veneen pohjalla aika paljon ja hässäkässä kastelin kenkäni ja sortsini puoleen väliin asti. Onneksi arvoesineet ja lompakko oli venevalkamassa turvassa. Käänsin veneen tuulta vasten ja äyskäröin pitkän aikaa paattia tyhjäksi. Äyskäröidessäni tajusin, että köydessä jolla pidetään purje trimmissä on solmu aika alkuvaiheessa. Solmun takia purje ei ollut päässyt niin auki kuin mahdollista, ja siitä vaikeuteni johtuivat. Ja tietenkin myös kokemuksen puutteesta. Solmu auki ja purjehus jatkui. Solmun avaamisen jälkeen purjehdus oli aika paljon helpompaa.

Kun vene meinasi kaatua, ensimmäinen ajatukseni taisi olla, että, jos tämä nyt kaatuu niin sepä vasta nolo tilanne onkin. Tässä suhteessa tunnen sielunveljeyttä japanilaisiin. Kasvojen menettäminen on yksi pahimmista asioista mitä voin kuvitella. Huoh, ja silti tuntuu, että nolaan itseni aika usein.

Vaikka purjehus olikin helpompaa kun solmu oli auki, en kommelluksen jälkeen oikein osannut rentoutua purjehtiessani. Lopun aikaa purjehdus meni kuitenkin ihan hyvin ja laituriin paluukin onnistui kohtuu mukavasti. Saapuessani laituriin, parin tunnin purjehduksen jälkeen, olin jo aika väsynyttä poikaa. Varmaankin jännittyneenä tuli turhaa häslättyä veneessä ja tietty kommellukseen kului energiaa aika lailla. Kävellessäni metroaseman portaita alas jalkani olivat aivan hapoilla. Kengät ja sortsit olivat läpimärät. Niin ja yllätyksekseni huomasin, että passin olin unohtanut taskuun, joten sekin on nyt sitten pesty Charles-joessa.

Paluumatkalla kommellukselle ei voinut kuin nauraa. Olin sen solmun havainnut jo kohtuu alussa, mutta en heti tajunnut, että se pitää avata. No vahingosta viisastuu. Enkä onneksi sentään kaatanut purtta. Seuraavalla kerralla kaikki menee varmasti paremmin.